Maat ja taideyhteisöt - Mosambik

KANSALLISMUSEO

Merkittävä kokoelma mosambikilaista kuva- ja veistotaidetta sekä makondelaisen taiteen Shetani ja Ujamaa tyylisuuntia.

 

C.P. 1403

Avenida Ho Chi Min 1233

Maputo, Mozambique

Puh. +258 1 320264

Faksi: +258 1 313174

E-mail: musart@zebra.uem.mz

 

NÙCLEO DE ARTE

Yhdistys tarjoaa työ - ja galleriatiloja.

 

Rua da Argélia 194

Maputo, Mozambique

Puh: +258 1 492523

 

RANSKALAIS-MOSAMBIKILAINEN KULTTUURIKESKUS

 

Centro Cultural Franco-Moçambicano

Avenida Samora Machel 468

Maputo, Mozambique

Puh: +258 1 320787 / 314590 / 314599 / 308045

Faksi: +258 1 314600

E-mail: info@ccfmoz.mz.com

 

NANEBAAH GALERIA ESPLANADA

Yksityinen galleria joka tukee ja esittelee erityisesti nuoria artisteja

 

3a Avenida / Rua da Esquadra

Bairro Triunfo

Maputo, Mozambique

 

Lisäksi jokaisen provinssin pääkaupungista löytyy kulttuuritaloja (Casa da Cultura) Xai-Xai, Inhambane, Beira, Chimoio, Tete, Quelimane, Nampula, Pemba, Lichinga. Määrä ja laatu vaihtelee provinsittain. 

 

Mosambik - tietoa maasta ja sen historiasta 

 

MAANTIEDE JA VÄESTÖ

Afrikan itäisellä rannikolla sijaitseva Mosambik kattaa noin 800 000 neliökilometrin laajuisen maa-alueen sekä vajaat 3000 kilometriä rantaviivaa Intian valtameren rannikolla. Maasto vaihtelee alueelta toiselle, Mosambikiin mahtuu niin rannikkoseudun alankoja ja kookosmetsiä, eteläisen sisämaan soita ja savanneja kuin keski- ja pohjoisosien ylänköjä, vuoristoja ja havumetsääkin. Valtavat joet halkovat maata lännestä itään, mutta suurin yksittäinen vesialue sisämaassa on Niassa-järvi, joka muodostaa myös pohjoisen Mosambikin Malawin rajan. Naapurimaat ovat Swasimaa, Etelä-Afrikka, Zimbabwe, Sambia, Malawi ja Tansania.

 

Mosambikin väestö on nykyisellään noin 17 miljoonaa, suurin osa väestä kuuluu bantukansoihin, mutta historian ja pitkän rantaviivan vaikutuksesta mosambikilaisiin mahtuu myös aasialaista ja eurooppalaista syntyperää olevia, sekä kaikkien näiden sekoituksena syntynyttä monennäköistä, -väristä ja -kokoista ihmistä. Maan virallinen kieli on siirtomaavallan perintönä portugali, mutta kansallisia kieliä on lingvistisestä tulkinnasta riippuen 15-20. Alle puolet aikuisväestöstä on lukutaitoista, ja varsinkin maaseudulla harva puhuu portugalia. Eliniän odote on 43 vuotta, ja AIDSin leviämisen myötä sen arvioidaan entisestään laskevan. Bruttokansantuote henkeä kohti on 824 Yhdysvaltain dollaria, ja epätasaisen jakauman vuoksi suuri osa väestöstä elää absoluuttisen köyhyyden rajan alapuolella alle dollarilla päivässä. YK:n kehitysohjelman inhimillisen kehityksen mittareilla Mosambik kuuluu kymmenen kehittymättömimmän maan joukkoon, ja sitä pidetään yleisesti maailman köyhimpiin kuuluvana viime vuosina kiihtyneestä talouskasvusta huolimatta.

 

HISTORIA JA POLITIIKKA

Itsenäisen Mosambikin historia alkaa vuodesta 1975, jolloin maa julistettiin itsenäiseksi pitkällisen taistelun päätteeksi. Portugalilaisen siirtomaavallan päätyttyä vapautusrintama FRELIMO jatkoi jo taistelun aikana aloitettua yhteiskunnan rakenteiden kehittämistä organisoiden kansaa kollektiivisiksi yksiköiksi, osin tukeutuen perinteiseen yhteisörakenteeseen. Kuusitoistavuotinen sisällissota vastarintaliike RENAMOa vastaan raunioitti FRELIMOn vaivalla aikaansaamia perusrakenteita, kuten koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmää, sekä maanteitä ja siltoja. Useiden tulkintojen mukaan sotaa pidetään kylmän sodan käymisenä Mosambikin maaperällä, sillä varsinkin rasistiset Etelä-Afrikka ja Rhodesia sekä osin myös Yhdysvallat tukivat RENAMOn joukkoja sosialistishenkistä FRELIMOa vastaan. Nykyään sodan molemmat osapuolet ovat virallisia poliittisia puolueita, joilla on edustajansa maan parlamentissa. Muita varteenotettavia vaihtoehtoja poliittisella rintamalla ei toistaiseksi juuri ole, mutta viime vuosina järjestetyt useammatkin vaalit ovat kansainvälisten tarkkailijoiden mukaan sujuneet rauhallisesti ja demokraattisesti.

 

Mosambikia pidetään monessa mielessä yhtenä Afrikan mantereen positiivisista malleista, ja 1992 päättyneen sodan jälkeen se onkin ollut varsin vakaa ja kyennyt saamaan aikaan useita myönteisiä muutoksia. Maan laajuus, vaikeat (tieto)liikenneyhteydet ja investointien sekä kehitysprojektien liiallinen keskittyminen eteläisille alueille aiheuttavat kuitenkin syrjäseutujen laiminlyömistä ja sitä kautta ymmärrettävää katkeruutta. Etenkin nuorempi sukupolvi on pettynyt hallituksen kykenemättömyyteen vastata ihmisten tarpeisiin, ja kun korruption kitkeminenkin käy vaivalloisesti, luottamus päättäjiin ja virkamiehiin on heikohkoa. Käynnissä olevien desentralisaatioprosessien odotetaan tuovan muutosta alueelliseen epätasa-arvoon sekä tehostavan hallintoa.

 

TALOUS

Mosambik on maatalousvaltainen yhteiskunta, jossa 80% väestöstä harjoittaa maataloutta, ja teollisuutta ja palveluelinkeinoja on suhteellisen vähän. Suurimmat vientituotteet ovat kala ja äyriäiset, puuvilla ja cashewpähkinä, sekä nykyään Maputon laitamilla sijaitsevan monikansallisen alumiinijätti Mozalin tuotteet. Maailmankaupan uusliberalistiset virtaukset vaikuttavat voimakkaasti Mosambikinkin talouteen; esimerkiksi puuvilla ja cashewn jalostus on lamassa ja tehtaita on suljettu epätasavertaisen markkinatilanteen seurauksena. Matkailuala kehittyy, muttei toistaiseksi ole kovinkaan merkittävä tulonlähde, osittain ulkomaalaisomisteisten yritysten voittojen kotiuttamisen vuoksi. Kaupungeissa kasvaa moderneja palveluyrityksiä ja pientä ja keskisuurta teollisuuttakin, mutta maaseudulla eletään melkoisen eristyksissä muusta maailmasta kuokkaviljelyn ja karjankasvatuksen varassa. Tulvat, kuivuudet ja pyörremyrskyt koettelevat muutoinkin vaikeassa tilanteessa elävää maaseutuväestöä. Arvioidaan, että yli kaksi kolmasosaa Mosambikin taloudesta on harmaata, epämuodollista katukauppaa ja palvelutoimintaa, joten verotulojen muodostuminen on vähäistä. Reilusti yli puolet valtion budjetista muodostuu ulkomaisista lainoista ja kehitysyhteistyörahoituksesta.

 

KULTTUURIELÄMÄ

Kulttuurinen monimuotoisuus laajan maan eri kolkilla on leimallista Mosambikin kulttuurielämälle, samoin afrikkalaisittain melkoisen tyypillinen tapa pitää kulttuuria osana normaalia arkielämää. Tarinankerronta, musiikki ja tanssi sekä perinteinen veistotaide ovat vuosisatojen ajan liittyneet ihmisten arkeen ja juhlaan sekä elämän käännekohtien rituaaleihin ja seremonioihin. Portugalilaisella kulttuurilla on ollut ja on oma vaikutuksensa taiteiden kehittymiseen, mutta mosambikilaisen taiteen juuret ovat perinteisessä kuvastossa ja tarinoissa. Veistotaiteesta todennäköisesti tunnetuinta perinnettä edustaa pohjoisen makonde-taide, ihmiselämän kirjoa kuvaavat taidokkaat eebenpuuveistokset. Kuvanveiston uudistajan edesmenneen Alberto Chissanon kädenjälki näkyy nuoremman sukupolven veistoksissa; nuoret taiteilijat ovat myös ryhtyneet käyttämään erilaisten puulajien ohella sekamateriaaleja, kuten metallia, paperimassaa ja kaikenlaista käytettyä tavaraa. Yhtenä esimerkkinä kekseliäästä kierrätyksestä voidaan pitää vaikkapa käytetyistä aseista tehtyjä taideteoksia ja huonekaluja.

 

Maalaustaiteessa on niinikään tapahtunut huomattavia muutoksia viime vuosina, niin kuvamaailman kuin tekniikoiden ja värinkäytönkin suhteen. Mosambikin ja kenties koko Afrikan kuuluisin taidemaalari Malangatana, joka on esitellyt töitään ympäri maailmaa, on siirtynyt viime aikoina synkähköistä sota-aikaa ja nälänhätiä kuvaavista maalauksistaan värikylläisempään ja positiivisempaan ilmaisuun, ja perustanut pääkaupungin ulkopuolelle keskuksen, jossa nuoret taiteilijanalut oppivat maalaustaiteen tekniikkaa. Useat kuvataiteen huiput ovat opiskelleet ulkomailla, ja monet heistä toimivat myös opettajina Kansallisessa kuvataidekoulussa ja erilaisissa lyhytkestoisissa työpajoissa. Kansainvälisesti tunnettuja nimiä ovat mm. Bertina Lopes, Victor Sousa, Roberto Chicorro, Naguib ja Chemuce. Maputossa sijaitsevassa Kansallisessa taidemuseossa voi nähdä heidän töitään, ja joistakin taiteilijoista on julkaistu myös kuvateoksia.

 

Siirtomaavallan aikana kuvataide oli eräs lukuisista mielikuvituksellisista keinoista ilmaista vastarintatuntemuksia ja välittää viestejä kanssaihmisille, ja tämä tendenssi jatkui myös itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Esimerkki tästä ovat seinämaalaukset, jotka kehittyivät kolmessa vaiheessa. Vallankumouksellista kansantaidetta alkoi ilmaantua heti 25.6.1975 jälkeen, ja sille oli aluksi leimallista spontaanisuus ja selkeät poliittiset iskulauseet aidoissa ja rakennusten seinissä ympäri maata. Toisessa vaiheessa seinämaalaukset muuttuivat tekstittömiksi, ja niissä käytettiin monimutkaisempia tekniikoita sekä runsaammin värejä. Kolmannen vaiheen seinämaalaukset ovat jättiläismäisiä teoksia merkittävillä paikoilla, kuten Maputon Sankareiden aukiolla ja Luonnonhistoriallisen museon aidassa.

 

Nykyään mosambikilainen nuorempi taiteilijapolvi käyttää tekniikoiden variaatioita sekä yhdistelee perinteisiä teemoja modernin elämän ilmiöihin. Sodan päätyttyä eristyksissä ollut maa alkoi avautua muuhun maailmaan päin, mikä luonnollisesti tuo myös kulttuurisia vaikutteita ulkomailta ja antaa mosambikilaisille kanavia kokemusten vaihtoon. Varsinaista kuvataidekoulutusta on toistaiseksi hyvin vähän: maan ainoa virallinen kuvataideoppilaitos, Maputossa sijaitseva Kansallinen kuvataidekoulu taistelee talousvaikeuksien kanssa, taidetta ei pidetä köyhyyden poistamiseen tähtäävissä ohjelmissa yhtenä prioriteeteista, ja ylipäätään kulttuurialalle on erittäin vaikeaa saada rahoittajia. Kuvataidekoulun oppilaat osallistuvat esimerkiksi materiaalihankintoihin myymällä töitään koulun rahastoa kartuttaakseen, mutta siitä huolimatta työvälineistä on jatkuvasti pulaa.

 

Koulun lisäksi koulutusta saadaan mestari-oppipoika -menetelmällä sekä usein ulkomaalaisten järjestöjen rahoittamissa muutaman viikon mittaisissa kuvataidetyöpajoissa Mosambikissa ja toisinaan ulkomaillakin. Kaikissa maakuntien pääkaupungeissa on FRELIMOn alkukaudella perustetut kulttuuritalot, mutta resursseista riippuen ne pystyvät hyvin vaihtelevassa määrin tarjoamaan työskentelytilaa, materiaaleista puhumattakaan. Valtiollinen Eduardo Mondlane -yliopisto Maputossa suunnittelee taideaineiden, myös kuvataiteiden, sisällyttämistä opetusohjelmaansa, mutta hanke ei ole vielä toteutunut rahoituksen puutteen vuoksi. Niinpä monet mosambikilaiset kuvataiteilijat ovat saaneet vähän tai eivät lainkaan koulutusta alalla, he työskentelevät kotonaan, makuuhuoneen nurkassa, pihamökissä, puun alla tai parvekkeella, jotkut Núcleo de Artessa, joka on yhdistyspohjainen kuvataidekeskus Maputon keskustassa, mutta jonka tilat eivät riitä läheskään kaikille halukkaille. Työvälineet ja materiaalit ovat kalliita ja niitä on monin paikoin hankalaa saada - hinnat ovat ainakin eurooppalaista tasoa, ja joskus värejä joudutaan hakemaan naapurimaista.

 

Kansallisella taidemuseolla, muiden maiden kulttuurikeskuksilla ja viime aikoina myös valtiollisilla ja yksityisillä yrityksillä on oma merkittävä roolinsa taide-elämän kehittymisessä, sillä ne tarjoavat näyttelytilaa ja järjestävät kilpailu- ja myyntinäyttelyitä. Yksityisiä gallerioitakin on perustettu, mutta kilpailu on kovaa etenkin pääkaupunkiseudulla, ja taiteilijan on opittava markkinoimaan työtään, luomaan suhteita näyttelytilojen omistajiin sekä hankkimaan sponsoreita näyttelyluettelojen painattamiseen ja avajaistilaisuuksien kustannuksiin. Harvoilla taiteilijoilla on mahdollisuus hankkia avustajia markkinointiin, joten monet lahjakkuudet jäävät yleisöltä näkemättä. Taiteilijayhdistykset yrittävät osittain paikata näitä aukkoja, mutta rahalliseen tukeen ne eivät yleensä kykene. Lisäksi pääkaupunkiseudun ulkopuolelta tulevilla taiteilijoilla on huomattavia vaikeuksia saada tunnustusta kansallisella tasolla ja päästä Maputon kansainvälisiin piireihin. Mutta myös maputolaistaiteilijoista moni tekee milloin mitäkin sivutyötä elääkseen, sillä myynti on satunnaista eikä yksistään sillä tule toimeen.